Taageperan kartano – upea jugendlinna!
Taageperan kartanon kukkulalla kohoava kartanorakennus yllättää monet vieraista – tämä on oikea linna! Jugendlinna. Viron kartanoiden joukossa se on ainutlaatuisten epäsymmetristen muotojensa ja komean torninsa ansiosta ainutlaatuinen – aitoja jugendtyylisiä kartanorakennuksia on Virossa vähän. Upea kartanorakennus, joka on arkkitehtuurihistorioitsijoiden mukaan yksi Baltian jugend-arkkitehtuurin kiistattomista huipuista, valmistui Riiassa toimineen saksalaisen arkkitehdin Otto Wildaun hankkeen perusteella vuonna 1912.
Rakennuksen arkkitehtuurissa on ”jugendille ominaista ylellisyyttä, arkaaista rustiikkia ja romanttista ekspressiivisyyttä”, kuten Juhan Maiste on sanonut.
Moniin muihin kartanoihin verrattuna kohtalo on ollut Taageperalle armollinen, koska se ei ole jäänyt tyhjilleen. Melko pian kartanoiden kansallistamisen jälkeen, vuonna 1922, päärakennukseen rakennettiin tuberkuloosiparantola. Siellä ja 1930-luvulla Alar Kotlin hankkeen mukaisesti viereen rakennetussa funk-tyylisessä parantolarakennuksessa toimi terveydenhoitolaitos aina vuoteen 2001 asti.
Myös koko kartanoon kuuluva rakennuskompleksi sekä joesta padottu lampi ja vesimylly on säilytetty ja kunnostettu. Täällä näkyy myös kartanon taloudellinen vaikutus – se on nykyäänkin merkittävä.
Historiasta
Taageperaan tai – kuten paikan nimi on joskus ollut – Vaokülaan (1509: Wafencul) rakennettiin kartano jo ennen Liivin sotaa, luultavasti vuoden 1550 paikkeilla. Alkuajoistaan asti tämä Helmen kihlakunnan alueella sijainnut tila oli Rehbinderin aatelissuvun omistuksessa ja oli sitä vielä Puolan ja Ruotsin vallan aikanakin. 1630-luvulla n. 200 hehtaarin suuruiseksi arvioidun ritarikartanon maiden omistaja oli kapteeni Heinrich Rehbinder, seuraavaksi hänen poikansa Bernhard Rehbinder, jonka jälkeen tila siirtyi viimeiseksi mainitun pojalle, kenraalimajuri Johann von Rehbinderille, jonka omistuksessa oli myös Virumaalla sijainnut Udrikun kartano. Rehbinderien käsissä Vaokülan kartano, kuten se on merkitty kaikissa vanhemmissa saksankielisissä asiakirjoissa – Hoff Wagenküll – säilyi vuoteen 1674 asti. Silloin Johann von Rehbinderin veljenpoika Wilhelm Christoph von Rehbinder myi sen 9900 taalerilla Tartumaan Jõen kartanon maaherra Otto von Stackelbergille.
Juuri Stackelbergin mukaan Taagepera on saanut nykyisen vironkielisen nimensä – Takelbergi tai Takelberge, kuten se on kirjoitettu esimerkiksi August Wilhelm Hupelin ”Topografisia tiedonantoja” vuonna 1782 ilmestyneessä kolmannessa osassa, tai Tagaper, kuten on kreivi Ludwig August Mellinin vuoden 1797 ”Liivinmaan atlaksessa”.
Stackelbergien kaudella, erityisesti 1700-luvun lopun vuosikymmeninä kartano koki ensimmäisen kukoistuskautensa, jonka aika myös Suuren Pohjan sodan verottaman alueen väkiluku nousi 340:stä yli 800:aan. Esimerkiksi vuonna 1782 yksistään Taageperan kartanossa oli palvelusväkenä 61 henkeä: kamarineidot, piiat, keittiötyöläiset, tallimiehet, vaunumiehet, jääkärit, puutarhurit, pyykkärit, jne.
Stackelbergit pysyivät vallassa Taageperassa aina vuoden 1796 syksyyn, jolloin majuri Otto Fabian von Stackelberg panttasi tilukset 105 000 hopearuplasta 90 vuodeksi majuri Friedrich Joachim von Oettingenille. Von Oettingen päästi kartanon kuitenkin vararikkoon ja marraskuussa 1819 Riidajan kartanonherra Bernhard Heinrich von Stryk hankki sen itselleen.
Ja niin Taagepera siirtyi Strykien omistukseen. Kyseessä oli Westfalenista kotoisin oleva suku, joka oli 1200-luvulla tunnettu siellä nimellä Vogt von Elspe, mutta joka 1400-luvulla Liivinmaalle muutettuaan otti nimekseen Stryk. Vuosien varrella he ottivat täällä haltuunsa useita kartanoita ja Bernhard Heinrich von Stryk oli siinä erityisen hyvä: lopulta hän omisti Riidajan ja Taageperan lisäksi myös Suure-Kõpun, Tihemetsan ja Kärsun kartanot. Näin hänestä tuli yksi Liivinmaan rikkaimmista kartanonomistajista ja samalla noin 3800 talonpojan isäntä.
Bernhard Heinrich von Stryk ei kuitenkaan itse muuttanut Taageperaan, vaan teki pojastaan Magnus von Strykistä kartanonherran. Myöhemmin, vuosina 1863–1912, kartano oli Magnus von Strykin ainoan pojan Bernhardin nimissä. Tuolta ajalta olevissa tiedoissa Taageperasta puhutaan varsin keskinkertaisena kartanotilana. Esimerkiksi kartanorakennus oli vain yksikerroksinen puutalo, sivurakennuksia oli toistakymmentä, mutta nekin suurimmalta osin puusta. Maita kartanossa oli tuolloin 6848 desjatiinaa. Oli myös tiilitehdas ja saha, kaksi jauhomyllyä ja meijeri ja joka vuosi 6. syyskuuta pidettiin Alan tavernan luona suuret markkinat.
Enemmän tai vähemmän tässä kunnossa kartano pysyi vuoden 1904 tulipaloon asti, jolloin kartanorakennus tuhoutui täysin. Ja vaikka kartano oli edelleen Bernhard von Strykin nimissä, jäi uuden kartanorakennuksen rakentaminen hänen pojalleen, 1869 syntyneelle ja vuodesta 1886 Taageperaa vuokranneen Hugo von Strykin harteille. Hän rakennutti tilalle uuden jugendtyylisen mansardikerroksisen kartanorakennuksen. Valitettavasti myös uusi kartano paloi maan tasalle vain pari vuotta valmistumisen jälkeen.
Ei tiedetä, oliko Hugo von Strykin vai hänen taidetta rakastavan vaimonsa Anna von Strykin idea valita arkkitehdiksi kaikin puolin lahjakas, mutta tuolloin vielä kokematon Otto Wildau (1873–1942). Joka tapauksessa olemme juuri tälle miehelle velkaa, että Taageperaan sai kohota poikkeuksellisen yhtenäinen ja vaikuttava päärakennus. Hän oli lähtöisin Berliinistä, asettunut Liivinmaalle vasta vuonna 1903 perustaen samana vuonna henkilökohtaisen arkkitehtitoimiston Riikaan. Niinpä Taageperan linna, jota hän alkoi rakentaa vuonna 1907 ja joka valmistui vuonna 1912, oli hänelle näillä seuduin eräänlainen näytetyö. Koska se onnistui häneltä niin hyvin, hän sai myöhemmin täältä muitakin hankkeita. Niinpä esimerkiksi vuonna 1910 valmistui hänen piirustustensa mukaan Taageperan viereen Holdren kartano, vuosina 1910–1912 rakennettiin hänen piirustustensa mukaan Peetrin kartano Viljandiin ja vuosina 1909–1912 hän oli mukana Virtsun lähellä sijainneen Illusten kartanon kehittämisessä. Latviassa Wildau on suunnitellut Veckārķun ja Bukasen kartanoiden päärakennukset.
Arkkitehtuurista
Itse asiassa Taagepera symboloi paikallisen jugendtyylisen kartanoarkkitehtuurin huippua. Rakennusta hallitsee yksityiskohtien kirjo, yksi muoto kasvaa toisesta, löytää jatkoa kolmannesta. Lisäksi rakennuksen länsipuoleisessa siivessä on 40-metrinen torni. Tehokkaimmin on muotoiltu rakennuksen pohjoinen julkisivu, jossa on myös erittäin ilmeikkäitä piirteitä, kuten sisäänkäynnin yläpuolella oleva soikea parveke ja pääskynpesää muistuttava riipputorni rakennuksen itäsiiven kulmassa. Tämän rakennuksen sokkeli on ladottu erittäin suurista maakivilohkoista, jotka kulmissa nousevat puolen ikkunan korkeuteen. Aiemmin merkittävä rooli ulkonäössä oli myös katon peittäneellä belgialaisella liuskekivellä. Rakennuksen rakennusmateriaalit on täällä nostettu omaan arvoonsa. Esimerkiksi sisäänkäynnin parveketta tukevat yli kolme metriä korkeat jättiläismäiset graniittipylväät.
Sama romanttisarkaainen muotoilulinja jatkuu sisätiloissa. Kaikkein kattavimmin sen esittelee holvattu takkahuone – sisäarkkitehtuurin solmukohta. Tilojen kattaminen melko tasaisella hovilla oli yksi Wildaun sisutussuunnittelun lempipiirteitä, joka näkyy myös esimerkiksi Veckārķin kartanorakennuksessa. Se oli yksi tapa antaa modernille arkkitehtuurille piirteitä, jotka näyttävät historiallisilta. Epäilemättä juuri Taageperaa käsittelevän aikakauden kartanoiden joukossa on niitä, joissa ilmenee selvimmin kokonaisuuden ja yksityiskohtien vuorovaikutus, synteesi; samaan aikaan puhuvat sekä maalaismaisuus että aristokratia.
Viitaten aikaisempiin rakennuksiin, jotka toimivat mallina Taageperan kohdalla, on syytä huomata, että läheistä arkaaisromanttista, osittain romanttista, osittain maalaismaisen monumentalistista lähestymistapaa löytyi vuosisadan vaihteen amerikkalaisesta ja brittiläisestä arkkitehtuurista. Se sai kannatusta myös Saksassa ja Ruotsissa. Kaikkein tärkeimpiä ovat kuitenkin Suomesta tulleet vaikutteet: suoria rinnastuksia tarjoavat esim. Lars Sonckin suunnittelema Eiran sairaala (1904), Herman Geseliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemat huvilat Hvitträskissä, Hvittorpissa ja Suur-Merijoella (1902–1903), Usko Nyströmin luoma Valtionhotelli (1902–1903) Imatralla jne.
