Historia
Taageperan linna – ylväs jugendrakennus!
Entisen Taageperan kartanon mäellä kohoava päärakennus saa monen vieraan huokaisemaan saapuessaan – tämähän on todellinen linna! Jugendlinna.
Taageperan linna – ylväs jugendrakennus!
Entisen Taageperan kartanon mäellä kohoava päärakennus saa monen vieraan huokaisemaan saapuessaan – tämähän on todellinen linna! Jugendlinna. Viron kartanoiden joukossa se on ainutlaatuinen epäsymmetristen muotojensa ja komean korkean torninsa ansiosta – sillä todellisia jugendtyylisiä kartanorakennuksia on Virossa vähän.
Ylväs linnarakennus, jota arkkitehtuurihistorioitsijat pitävät yhtenä Baltian maiden jugendarkkitehtuurin kiistattomista huipuista, valmistui Riikassa toimineen saksalaisen arkkitehdin Otto Wildaun suunnitelmien mukaan vuonna 1912.
Rakennuksen arkkitehtuurissa on ”jugendille ominaista ekstravaganssia, arkaaista rustiikkisuutta ja romanttista ekspressiivisyyttä”, kuten arkkitehtuurihistorioitsija Juhan Maiste on todennut.
Moniin muihin kartanoihin verrattuna kohtalo on ollut Taageperalle armollinen: linnarakennus ei ole jäänyt tyhjilleen. Melko pian kartanoiden maallistamisen jälkeen, vuonna 1922, päärakennukseen perustettiin tuberkuloosipotilaiden parantola. Siellä ja 1930-luvulla Alar Kotlin suunnitelmien mukaan linnan viereen rakennettuun funkistyyliseen parantolarakennukseen sijoittunut terveydenhoitolaitos toimi vuoteen 2001 asti.
Säilynyt ja osittain kunnostettu on myös koko linnaan kuuluva rakennusryhmä yhdessä joesta padotun lammen ja vesimyllyn kanssa. Täällä näkyy myös linnan taloudellinen ulottuvuus – sen ympärillä on elämää yhä tänäkin päivänä.
Historiasta
Taageperaan tai – kuten paikan nimi ennen kuului – Vaokülään (1509: Wafencul) perustettiin kartano jo ennen Liivin sotaa, todennäköisesti vuoden 1550 paikkeilla.
Aivan alusta lähtien tämä Helmen kihlakunnan alueelle jäänyt tila oli yhteydessä Rehbinderin aatelissukuun, ja heidän hallussaan se oli vielä Puolan ja Ruotsin vallan aikana. Niinpä esimerkiksi 1630-luvulla tämän tuolloin viiden adramaan suuruiseksi arvioidun rälssikartanon omistajana oli rittimestari Heinrich Rehbinder, sitten hänen poikansa Bernhard Rehbinder ja tämän jälkeen tämän poika, kenraalimajuri Johann von Rehbinder, joka omisti samaan aikaan myös Virumaalla sijainneen Udrikun kartanon. Rehbinderien hallussa Vaoküla kartano eli kuten kaikissa vanhemmissa saksankielisissä asiakirjoissa – Hoff Wagenküll – pysyi vuoteen 1674.
Silloin Johann von Rehbinderin veljenpoika Wilhelm Christoph von Rehbinder myi sen 9900 taalrista Tartumaalla Jõe kartanosta kotoisin olevalle maanneuvojalle Otto von Stackelbergille.
Juuri Stackelbergien mukaan Taagepera on saanut nykyisen eestinkielisen nimensä – Takelbergi tai Takelberge, kuten se on kirjoitettu esimerkiksi August Wilhelm Hupelin ”Topografisten tietojen” vuonna 1782 ilmestyneessä kolmannessa osassa, tai Tagaper, kuten se esiintyy kreivi Ludwig August Mellinin vuonna 1797 ilmestyneessä ”Liivinmaan atlaksessa”.
Stackelbergien aikana, erityisesti 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, kartano koki ensimmäisen todellisen nousukautensa, ja myös väkiluku, joka oli väliaikaisesti Suuren Pohjan sodan koettelemusten jälkeen laskenut 340:een, kasvoi jälleen yli 800:n. Esimerkiksi vuonna 1782 Taageperan kartanossa oli pelkästään palvelusväkenä kirjoilla 61 henkeä: kamaripalvelijoita, huonetyttöjä, keittiötyöntekijöitä, tallimiehiä, ajureita, metsästäjiä, puutarhureita, pyykkäreitä jne.
Stackelbergien hallussa Taagepera pysyi vuoden 1796 syksyyn saakka, jolloin majuri Otto Fabian von Stackelberg panttasi sen 105 000 hopearuplasta majuri Friedrich Joachim von Oettingenille yhdeksääkymmentä vuotta varten. Jälkimmäinen ajoi kartanon kuitenkin vararikkoon, ja marraskuussa 1819 Riidajan kartanon omistaja Bernhard Heinrich von Stryk osti sen itselleen.
Siitä lähtien Taagepera jäi Strykien haltuun. Kyseessä oli Westfaliasta kotoisin ollut suku, joka 1200-luvulla tunnettiin siellä nimellä Vogt von Elspe, mutta joka 1400-luvulla Liivinmaalle muutettuaan otti nimekseen Stryk. Ajan saatossa he ovat omistaneet täällä useita kartanoita, ja Bernhard Heinrich von Stryk oli tässä suhteessa erityisen taitava: lopulta hänelle kuuluivat Riidajan ja Taageperan lisäksi myös Suure-Kõpun, Tihemetsan ja Kärsun kartanot. Näin hänestä tuli yksi Liivinmaan rikkaimmista kartanonherroista, ja hän oli isäntänä samanaikaisesti noin 3800 talonpojalle.
Bernhard Heinrich von Stryk ei kuitenkaan muuttanut itse Taageperaan asumaan, vaan asetti tänne kartanonherraksi yhden pojistaan, Magnus von Strykin. Myöhemmin, vuosina 1863–1912, tämä tila oli Magnus von Strykin ainoan pojan Bernhardin nimissä. Tuolta ajalta peräisin olevat tiedot kuvaavat Taageperaa varsin keskinkertaisella tasolla olevaksi kartanotaloudeksi. Esimerkiksi päärakennus oli vain yksikerroksinen puutalo, ulkorakennuksia oli parisenkymmentä, mutta suurin osa niistäkin oli puusta. Maata kartanolla oli tuohon aikaan 6848 tiinua, ja siellä oli myös tiilitehdas ja saha, samoin kaksi jauhomyllyä ja meijeri, ja joka vuosi 6. syyskuuta Ala-krouvin luona pidettiin suuret markkinat.
Suurin piirtein tällaisessa tilassa kartano säilyi vuoden 1904 tulipaloon asti, jossa päärakennus tuhoutui täysin, ja vaikka kartano olikin tuolloin vielä virallisesti Bernhard von Strykin nimissä, jäi uuden rakennuksen pystyttäminen palaneen päärakennuksen tilalle hänen poikansa, vuonna 1860 syntyneen ja vuodesta 1886 lähtien Taageperaa vuokralaisena hallinneen Hugo von Strykin harteille. Hän rakennutti tilalle uuden, mansardikerroksella varustetun jugendtyylisen päärakennuksen. Valitettavasti myös uusi päärakennus paloi muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan maan tasalle.
Ei tiedetä, oliko arkkitehdin valinta – kaikin puolin lahjakas mutta tuolloin vielä kokematon Otto Wildau (1873–1942) – Hugo von Strykin vai pikemminkin hänen taiteesta pitävän puolisonsa Anna von Strykin idea. Joka tapauksessa juuri tälle miehelle olemme velkaa siitä, että uusi kartanon sydän saattoi kohota Taageperaan poikkeuksellisen tyyliltään yhtenäisenä ja vaikuttavana. Berliinistä kotoisin ollut Wildau oli muuttanut Liivinmaalle vasta vuonna 1903 ja perustanut samana vuonna Riikaan oman arkkitehtitoimistonsa. Niinpä Taageperan linna, jonka hän ryhtyi rakentamaan vuonna 1907 ja sai valmiiksi vuonna 1912, oli hänelle täällä tavallaan koetyö. Koska se onnistui niin erinomaisesti, hän sai myöhemmin suunnitella täällä muutakin. Esimerkiksi vuonna 1910 valmistui hänen piirustustensa mukaan Taageperan kupeessa sijaitseva Holdren kartanorakennus, vuosina 1910–1912 hänen suunnitelmiensa mukaan rakennettiin Viljandin lähellä sijaitseva Peetrin päärakennus, ja vuosina 1909–1912 hän oli mukana Virtsun lähellä sijaitsevan Illusten kartanon kehittämisessä. Latvian alueella hänen suunnittelemiaan ovat muun muassa Veckārķin ja Bukasen kartanorakennukset.
Arkkitehtuurista
Varsinaisesti Taageperan linna edustaa paikallisen jugendkartanorakentamisen huippua. Ennen kaikkea massoilla on merkitystä: yksi muoto kasvaa toisesta, jatkuu kolmannessa, ja lisäksi rakennuksen länsisiivessä kohoaa 40 metriä korkea torni. Vaikuttavimmin on suunniteltu rakennuksen pohjoisjulkisivu, jolla on myös joitakin hyvin ilmeikkäitä yksityiskohtia, kuten ovaali parveke sisäänkäynnin yläpuolella ja pääskysenpesää muistuttava riippuva pikkutorni rakennuksen itäsiiven kulmassa.
Rakennuksen sokkeli on muurattu hyvin massiivisista luonnonkiviharkoista, jotka kulmissa kohoavat puoleen ikkunan korkeudesta. Aikaisemmin ulkoasussa oli tärkeässä osassa myös kattoa peittänyt belgialainen liuskekivi. Rakennusmateriaalit on täällä nostettu arvoiksi itsessään; esimerkiksi sisäänkäynnin yläpuolella olevaa parveketta kannattelevat lähes kolmemetriset matalat graniittipylväät.
Sama romanttis-arkkainen muotokieli jatkuu sisätiloissa. Täydellisimmin se ilmenee holvatussa takkasalissa – pohjaratkaisun keskeisessä solmukohdassa. Tilojen kattaminen melko laakealla holvilla oli yksi Wildaun suosikkikeinoista tilasuunnittelussa, ja sitä voi nähdä esimerkiksi myös Veckārķin kartanossa. Tämä oli yksi keino antaa modernille arkkitehtuurille sellaisia piirteitä, että se näyttäisi historialliselta. Kiistatta Taagepera on käsiteltävän ajanjakson kartanoista yksi niistä, joissa yleismuodon ja yksityiskohtien yhteispeli, synteesi, tulee kaikkein selvimmin esiin; joissa rustiikkisuus ja aristokraattisuus puhuvat yhtä aikaa.
Viitattaessa esikuviin, jotka Taageperan tapauksessa tulevat kyseeseen, on todettava, että samankaltaista arkaaista-romanttista, osittain romaanisia, osittain rustiikkisia muotoja hyödyntävää monumentaalista käsittelyä oli vuosisadan vaihteessa löydettävissä sekä amerikkalaisesta että brittiläisestä arkkitehtuurista, ja sillä oli kaikupohjaa myös Saksassa ja Ruotsissa. Tärkeimmiltä vaikuttavat kuitenkin ne vaikutteet, jotka tulivat Suomesta: suoria paralleeleja tarjoavat esimerkiksi Lars Sonckin suunnittelema Eiran sairaala (1904), Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemat Hvitträskin, Hvittorpin ja Suur-Merijoen huvilat (1902–1903) sekä Usko Nyströmin suunnittelema Valtiohotelli (1902–1903) Imatralla ym.
Lähteet: kulttuurihistorioitsijat Ants Hein ja Juhan Maiste
